Paleontologiaa lasten kesäyliopistossa

Minkä värisiä dinosaurukset olivat? Entä miksi ne kuolivat pois – vai kuolivatko sittenkään? Muiden muassa tällaisiin kysymyksiin etsittiin vastauksia viime vuonna lasten kesäyliopiston palentologiapäivässä. Kun puhe on dinosauruksista, lasten suosio on taattu, vaikka osaa opiskelijoista aluksi arvelluttikin tunnustautua dinofaneiksi.

Koulutukseltani olen oikeastaan evoluutiobiologi, mutta kiinnostuin elämän historiasta Maapallolla jo opiskeluaikoina. Viime vuosina olen kirjoittanut ja kuvittanut paleontologiaan liittyvää sisältöä Helsingin Sanomista aina Forssan luonnonhistorialliseen museoon saakka. Molemminpuolinen innostus oli kesäyliopistossa tarttuvaa laatua. Yhtä antaumuksellisia kanssadinoilijoita olen aiemmin tavannut vain geologian laitoksella!

Lasten kesäyliopistossa opiskelijat ovat siinä onnellisessa iässä, jossa heille ei juolahda mieleenkään kysyä ”mitä hyötyä tästä on?” tai ”mitä väliä sillä on?”, vaikka kyse olisi niinkin arkielämästä irrallisesta tiedonmurusesta kuin ihmisen ja norsun yhteisen esi-isän ulkonäkö. Aikuisille uuden tiedon hyödyllisyyttä joutuu usein perustelemaan, mutta lapset imevät tietoa sen itsensä takia, silkasta uteliaisuudesta. Sama ilahduttava ominaisuus on tyypillinen tutkijoille.

Opimme, että dinosaurukset olivat vain yksi monista planeetallamme eri aikakausina talsineista erikoisista eläinryhmistä. Eläinten lisäksi myös maisema niiden ympärillä muuttuu: vuoret kasvavat ja kuluvat pois, ilmasto vaihtelee ja jopa mantereet liikkuvat, mikä herätti poikkeuksetta hämmästystä.

Paleontologian ja elämän historian vaiheiden ymmärtäminen ei kuitenkaan ole pelkkää hauskaa akateemista näpertelyä, vaan voi kertoa aika synkkiäkin uhkakuvia. Mikä on tapahtunut kerran, voi tapahtua uudelleen.

Lapsetkin oivalsivat nopeasti, että entisaikojen joukkosukupuuttoja tutkimalla voi päätellä, kuinka kävisi, jos Maapalloa nykyaikana kohtaisi suuren asteroidin isku, supertulivuoren purkaus tai käsistä lähtevä ilmastonmuutos. Ehkä emme edes tajuaisi moisten uhkien olemassaoloa, elleivät dinosauruksista tai permikauden esinisäkkäiden kohtalosta kiinnostuneet tutkijat olisi löytäneet merkkejä muinaisista katastrofeista. Nyt sentään tiedämme varautua ja pitää esimerkiksi lähiavaruuden kivenmurikoita silmällä.

Vaikka eivätpä tulevaisuuden uhkat jaksaneet kauaa kesäyliopistolaisia huolestuttaa. Paljon enemmän heitä kiinnosti omien hainhammasfossiilien kaivaminen ja niiden tunnistaminen, maailman suurimman hain koko ja ruokavalio, dinosaurusten kehittyminen linnuiksi, mannerten liikkuminen ja dinosaurusten piirtäminen.

Fossiilikaivauksia lukuun ottamatta päivään kuului väkisinkin paljon istumista, kuuntelemista ja keskustelemista, mutta lapset jaksoivat seurata ihailtavasti. Ensi vuodeksi on suunnitteilla aktiivisempaa menoa: nyt ei matkusteta ajassa, vaan journalismin ihmeellisessä maailmassa.

Maija Karala, FM, tiedejournalisti, kuvittaja, lasten kesäyliopiston opettaja

P.S. Ai miltäkö se ihmisen ja norsun yhteinen esi-isä sitten näytti? Suunnilleen päästäiseltä, kuten muutkin varhaiset nisäkkäät, kertovat fossiilit.