Kauan sitten koulussa opetin nokkelaa poikaa, jota ei vapaaehtoinen lukeminen kiinnostanut. Sen luki mikä pakkoäidinkielessä käteen työnnettiin. Kerran hän kirjoitti tuntityönä mainion erittelyn Pentti Haanpään novellista, jossa Takalon Antti lähtee Ameriikkaan ”ronsaisemaan rikkautta”. Sama kertomus kuuluu aikoinaan herättäneen koulupoika Juha Hurmeen kiinnostuksen kirjallisuuteen.
Opettajana puhuttelin oppilasta : ”Hyvänen aika, kun sinä noin hyvin ymmärrät kirjallisuutta, niin mikset sinä lue?” Ja oppilas vastasi iloisesti: ”Ko mie noi hyvin ymmärrän, ni miks miun pitäs viel lukkee?”
Mietittyäni asiaa nelisenkymmentä vuotta olen saanut valmiiksi vastaussarjan: miks pitäs viel lukkee, vaik jo ymmärtää.
Lukeminen vie kiinnostaviin paikkoihin ja tutustuttaa kiinnostaviin ihmisiin. Lukeminen jännittää ja huvittaa. Lukeminen opettaa. Vastikään hain Kalevalasta Kullervoa, ja siellä tarjottiin väkevää pahaa poikaa Ilmariselle rengiksi, ”sepon paljan painajaksi”. Opin siitä sanan ”palja”, jota en ehkä tänään tarvitse mutta joka on heti käytettävissäni, kun antaudun keskusteluun väkivasaran käytöstä.
Lukeminen tarjoaa tilaisuuksia liikuttumiseen. Kirjojen villisti vaihteleva kieli ilahduttaa. Ääneen lukeminen saattaa sekä lukijan että kuulijan hyvälle mielelle. Lukeminen tarjoaa antoisia puheenaiheita, mikäli niitä sattuu muuten puuttumaan. Lukeminen selventää asioita ja yhdistää lukijoita toisiinsa ja kirjailijoihin ja kirjojen henkilöihin. Minut runo yhdisti äskettäin runoilija Lars Huldéniin, joka, vanha mies kun on, kompuroi tutusti portaissa: ”Mutta vaarallisinta on laskeutuminen. / Voi luulla viimeistä askelmaa jo lattiaksi, / voi astua kaksi kertaa samalle askelmalle, / kengänkorko voi juuttua edelliseen portaaseen, / kohtalokkain seurauksin aina.”
Nyt minulla olisi näin monta näin pätevää, mietittyä perustelua esittää entiselle koulupojalle, miks pitäs lukkee. Todennäköisesti hän kyllä on keksinyt monta hyvää syytä itse ja lukee nyt kuin mies.
Kaisa Neimala
Kesylin vihreä omena 